Lähes Homo-illan veroinen kohuuutinen on ollut Nuotta-lehden "Älä alistu" -kampanja. Kampanja on saanut osakseen paljon kritiikkiä ja kirkosta eroaa taas massoittain väkeä. Ainakin joidenkin lähteiden mukaan kampanjaa syytetään homofobian lietsomisesta ja homojen vertaamisesta murhaajiin. Jo syksyllä minun teki mieli kirjoittaa asian tiimoilta jotain blogiini, mutten keksinyt mitään järkevää sanottavaa, mitä ei olisi toistettu "Marja Tiura":maisesti mediassa. Nyt kuitenkin päätin avata sanaisen arkkuni.

Ensimmäinen reaktioni asiaan oli: "voi ei, taasko se alkaa uudestaan. Sama jauhanta uudestaan. Oliko ihan pakko taas kaivaa verta nenästään?" Syksyllä vellonut homokeskustelu oli nimittäin minusta aika kaukana siitä vilpittömästä ja avoimesta keskustelusta, mitä asian tiimoilta minusta pitäisi käydä. Se oli lähinnä tunneälyn ylikorostamista ylitse loogisen päättelyn. Kuten Esa Hyvönen ansiokkaasti taannoisessa Ristin Voiton artikkelissaan mainitsi: "Järkiperäinen argumentaatio ei auttanut puoluejohtaja Päivi Räsästä, vaan pisteet keräsi homoidentiteettinsä tunnustava kansanedustaja Oras Tynkkynen tunteita koskevalla kysymyksellään: ”Tuntuisiko se teistä yhtä pahalta kuin minustakin tuntuu se, että minulla ei tässä yhteiskunnassa ole oikeutta mennä naimisiin?”"

"Älä alistu" -kampanjan sanomaa tarkemmin ajatellessani, totesin kampanjalla olevan oma paikkansa. Jo pelkästään sen vuoksi, että se tukee niiden nuorten ja miksei vanhempienkin ihmisten kamppailua, jotka homoseksuaalisista taipumuksistaan huolimatta haluavat (omasta vapaasta tahdostaan) elää Raamatun ohjeiden mukaisesti. Heillä ja maailmalla on minusta oikeus kuulla toisenlainenkin totuus. Että on ihmisiä, jotka Jumala on parantanut tai eheyttänyt homoseksuaalisuudesta.

Mutta minulle kampanja toi mieleen myös toisen pointin – muutoksen. Jossain netin keskusteluissa törmäsin mielipiteeseen: "Mikä pakko meillä on muuttaa homoja. Annettaisiin vain homojen olla homoja ja sillä selvä." Niin, että pidettäisiin huoli vain omista asioista ja annettaisiin lähimmäisen huolehtia omista asioistaan? Kuulostaa ihan hyvältä, mutta hukkaa kaksi kristinuskon keskeistä aspektia: lähimmäisistä välittämisen ja muutoshalukkuuden. Vilpitön usko on minusta ennen kaikkea muutoshalukkuutta. Kristuksen opetuslapsina alistumme jatkuvaan muutoksen ja opetteluun. Jumalan armon tulisi kasvattaa ja muuttaa meitä kohti Kristuksen kaltaisuutta. Jeesuksen tulisi kasvaa ja meidän vähetä. En voi kuvitella kristinuskoa ilman muutosta. Evankeliumin ilosanoma on vuosien varrella muuttanut narkkareita, väkivaltarikollisia, iskelmätähtiä, katkeruuden valtaamia, ylpeitä, rahanahneita, jne. evankelistoiksi, hyväntekijöiksi, pastoreiksi ja diakoneiksi, joten miksei myös homoja heteroiksi. Raamatussa ukkosen jylinän poika muuttui rakkauden apostoliksi ja seurakunnan vainooja seurakuntien istuttajaksi. Taivaallinen Isämme voi ja haluaakin muuttaa meitä. Juuri tässä piilee Isän rakkauden paradoksi. Hän rakastaa meitä sellaisena kuin olemme, mutta rakastaa meitä niin paljon, ettei jätä meitä sellaiseksi kuin nyt olemme. Muutos on mahdollinen. Jumala voi. Juuri tästä oli minusta kyse myös "Älä alistu" -kampanjassa.